Valkovuokkojen aikaan 

 

Parkanon seudulla, jos pitäisi valita parhain aika vuodesta esitellä paikkakuntaa, se olisi ehdottomasti kevätaika äitienpäivän jälkeen. Pientareet pukeutuvat valkoisiin kukkiin. Vaivaa ei ole tarvinnut nähdä. Saamme tuon kauneuden ihan ilmaiseksi Luojan lahjana. Kaikilla on samanainen oikeus nauttia! Joku voi kävellä ohi huomaamatta mutta ainakin minulle se on yhä joka kevät ihme. 

 

Moni itsestään selvyys on muutaman kuukauden aikana muuttunut. Se on laittanut totuttuja tapoja uusiksi. Paljon on tarvittu sopeutumista ja kärsivällisyyttä. Etenkin henkinen kestävyys on koetuksella. Nyt tilanne on väljenemässä rajoitusten osalta, silti on monta kysymystä, miten käytännössä. Yhteistä tahtoa tarvitaan yhä!

 

Vaikeiden aikojen yli on selvitty. Kaatuneiden muistopäivä ensi sunnuntaina muistuttaa yhdestä sellaisesta ajasta. Vapaudesta maksettiin kova hinta. Uutta piti rakentaa sekä ulkoisesti että sisäisesti. Niin nytkin vaikka tilanne ja maailman aika on toinen. Uskoa ja toivoa tarvitaan edelleen!

 

Sunnuntain tekstit puhuvat meille yhdestä uskon, toivon ja rakkauden välineestä: rukouksesta. Varmasti monia huokauksia on noussut ainakin lähimpien ihmisten puolesta nyt kun ei ole voinut fyysisesti nähdä ja tavata. Avuttomuus tuntemattoman edessä laittaa rukoilemaan. Jeesus on antanut meille oivalliset eväät Isä meidän rukouksessa. 

 

Isä meidän -rukous on aivan erityisellä tavalla kristittyjen perusrukous. Se kertoo jotain oleellista siitä uskosta, jota Jeesus opetti. Hän aloitti uuden aikakauden. Kaikki kielet kelpaavat Jumalan Sanan välineeksi. Hän kutsui Jumalaa nimeltä Abba, joka tarkoittaa ”Isää” ja ”Isäämme”. Tämä ilmaisi sekä henkilökohtaista suhdetta että korkeampiarvoiselle osoitettavaa kunnioitusta. Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan Jumalaa, joka on lähellä ja kuitenkin kaukana. Hän on ”Isämme” mutta samaan aikaan ”taivaassa”.

 

Rukous on kristityn tehtävä. Se on jotakin opetettua, mutta ennen kaikkea se on luottamuksen ilmaus. Rukous on Jumalan eteen käymistä. Siksi rukous alkaa kuvalla isästä, joka kutsuu saman tien esiin toisen kuvan, kuvan lapsesta. Kristillinen rukous on valmiutta ottaa vastaan. Se ei oikeastaan ole teko vaan olemisen tapa. Me rukoilemme taivaallista Isää, jonka tunnemme hänen Poikansa kautta. 

 

Henkilökohtainen taso saa syvemmän merkityksen yhteisöllisyydessä. Jeesus opettaa, ettei rukoilija aja vain omaa asiaansa vaan rukoilee toisten puolesta. Rukouksessa ei sanota minun Isäni, leipäni vaan meidän. Rukous on yhteistä, sillä elämä on yhteistä!

 

Rukoile ja tee työtä! Siinä kehotus, joka toimii tässäkin ajassa. Kiitollisena saan katsella valkovuokkoja ja kevään kasvun voimaa. Se siunatkoon minua ja sinua uusissa aluissa, joita myös vaikeisiin aikoihin kätkeytyy!


 

Marianne Kyrönviita

kappalainen

Parkanon seurakunta

Juhlapyhät ja vuodenkierto Joulu - aatosta loppiaiseen Pääsiäinen - ilon ja elämän juhla Helluntai - kirkon syntymäpäivä
Valkovuokkoja kivikossa