Tie, totuus ja elämä

Innostuin kesällä pyöräilystä. Auringonpaiste, metsätien hiljaisuus ja luonto ympärillä. Pyöräillessä ehtii ja pystyy paremmin havainnoimaan ympäröivän luonnon kuin autolla ajaessa. Silloin ehtii huomata pieniäkin yksityiskohtia.  Siihen asiaan oikein havahtui pyöräillessä. Ja havahtumista tehosti myös se, etten kuunnellut ”napit korvissa” musiikkia tai äänikirjaa. Silloin kuuli tuulen huminan, linnun laulun, soratien rapinan renkaan alla ja myös hiljaisuuden. Kuuli myös omat ajatukset ja niihin syventyy ihan eri tavalla, kun korviin ei kantaudu ajatuksia muokkaavia sanoja ulkopuolelta.

Olen pyöräillyt yleensä yksin. Ja tuttuja teitä. Erään kerran lähdimme puolison kanssa yhdessä ajelemaan ja päätimme lähteä katsomaan mihin eräs oudompi tie vie. Oletimme, että se johtaisi tutulle tielle, tehden vain lenkin. Oletuksemme osoittautui vääräksi ja tuon tietämättömän taipaleen päässä oli umpikuja. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin. Ilta alkoi kääntyä yöksi. Sinällään ei ollut hätää kun on vielä valoisaa pitkälle yöhön, mutta iltayön varjot saivat olon tuntumaan epävarmalta ja jopa pelokkaalta. Osaammeko kotiin? Onko täällä petoja? Onko kännykässä kenttää? Väsymyskin alkoi painaa.

Siinä ajellessa ajattelin, että jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin varmaan itku kurkussa pelännyt ja laulanut virttä ”Tule kanssani Herra Jeesus”, niin kuin kerran syyspimeällä metsätiellä lenkkeillessä tein. Nyt kun oli toinen ihminen vierellä niin tuli purnattua ja kritisoitua tilannetta ja sen tuomaa ärtyisyyttä ääneen ja sen myötä uhmakkaasti syrjäytettyä pelon tunteet.

Kilometrit kuluivat ja väsymyksen ansiosta ajelimme hiljaisuuden vallitessa. Siinä ajellessa tulimme vihdoin tutulle tielle. Auringon vaimea kajo punersi taivaan rannan. Kiitollisuus täytti mielen. Olimme kotiin vievällä tiellä. Siinä sydämeni ja mieleni liikuttui. Koin Pyhän hetken. Mietin miten kristityn elämä on kuin tuo meidän pyöräilymatkamme. Joskus elämä vie meidät hengelliseen ja henkiseen erämaahan. Olemme väsyneitä. Eksyksissä elämän asioiden tai uskon elämän kanssa. Jumala sallii meille vastoinkäymisiä elämään. Eikä vähäisemmin siksi, että osaisimme olla kiitolisia siitä mitä meillä on ja että emme sulkisi Häntä pois elämästämme. Jumala tahtoo, että me hiljennymme Hänen edessään. Puhumaan Hänelle. Kuulemaan Hänen läsnäoloaan, rakkauttaan ja puhettaan sydämellemme.  Turvautumaan ja luottamaan Häneen.

Toki tarvitsemme toisia ihmisiä elämäämme. Ihmisiä joiden kanssa voimme pohtia elämän käänteitä ja kohdata niitä yhdessä. Mutta jos elämän erämaassa ollessamme emme vetäydy koskaan hiljaisuuteen, mietteisiin, kuuntelemaan Jumalan puhetta, puhumaan Hänelle ja erityisesti turvautumaan Häneen, on vaarana, että keskitymme purnaamaan ja sättimään Jumalaa toisille ihmisille, katkeroitumaan. On vaarana, että eksymme tieltä - taivastieltä. Jeesuskin oli yksin autiomaassa. Hän kohtasi vaikeudet hiljaisuudessa, hiljentyen Jumalan kasvojen edessä. Hän kohtasi ne Jumalaan turvaten ja Hänelle kaiken jättäen. Jeesus on sanonut olevansa tie, totuus ja elämä. Jeesus on kotitie Isän luo.

Hän kulkee erämaassakin mukanasi.

Tuija Haukkaluoma, Parkanon seurakunta

 

Juhlapyhät ja vuodenkierto Joulu - aatosta loppiaiseen Pääsiäinen - ilon ja elämän juhla Helluntai - kirkon syntymäpäivä
kuu